Steinerkoulu

Varoitus: seuraava kirjoitus tulee sisältämään rankkoja yleistyksiä joten ei herneitä nokkaan, kirjoitus ei koske ketään henkilökohtaisesti ja kaikki ovat yksilöitä.


Minä pidän ihmisistä joilla on hyvä itsetunto, pidän myös ihmisistä ketkä osaavat avata suunsa ja joilla on mielipiteitä ja uskallusta esittää niitä. Mutta voi hyvä-isä, miksi melkein kaikki henkilöt jotka ovat lapsena käyneet steiner-koulua (erityisen voimakkaaksi efekti muuttuu jos ovat samalla suomenruotsalaisia) ovat vielä +30-vuotiaina kuin samasta puusta veistettyjä. Miten voi samalla olla niin muka itsevarmaa mutta kuitenkin niin tyhjää ja ulkoaopeteltua.

Törmäsin tuossa siis sattumalta erään henkilön blogiin joka osui kissanpoikien hermoon aivan kympillä. Oikeasti ei osaa edes pukea sanoiksi miten paljon ko ihmistyyppi saakaan kissanpojat tuntemaan sellaista epäuskoista turhautumista, tekisi mieli kaataa jääkylmää vettä heidän niskaansa, ravistella rinnuksista, herätkää herätkää!!

Vielä muutama vuosi sitten epäilin että mitä jos kyseessä onkin oma epävarmuuteni mutta ei, ei se ollut siitä.

En tiedä, jotenkin ko ihmiset laittavat muka itsensä esiin vaikka todellisuudessa ovat mielettömän suojamuurin takana, omaavat mielipiteitä mutta mielipiteet ovat aina jotenkin ylikorrekteja, vähän kuin näytelmää katselisi. Kaikki esim todellinen inhimmillinen empatia ja epävarmuus puuttuu kun kaikki tehdään jotenkin niin täydellisesti ja opetellusti. Nothing is real. Kertokaa joku onko ko ihmistyypin kanssa rakastelukin kuin leffassa olisi vai antautuvatko he edes silloin.

Kyse ei ole edes siitä etteivätkö ko ihmiset esim näyttäisi tunteitaan, päinvastoin voivat hyvinkin näyttää ja vaikka itkeäkkin julkisesti mutta sekin on jotenkin niin epäaitoa.

Hmm, ehkäpä se on vain jotain niin käsittämätöntä itserakkautta + superitsetuntoa että kissanpojat eivät vain käsitä.

Kuuntelee mutta ei kuule, halaa mutta ei välitä, rakastaa mutta aina ehdottomasti eniten itseään.